Itseohjautuvuus on noussut uudeksi ilmiöksi johtamisen ja työn tekemisen saralla. Itseohjautuvuutta voi olla käytännössä olla missä vain tekemisessä. On sitten kyse kunnallisissa organisaatioista, koko firmasta tai vain muutaman ihmisen tiimistä, vapaaehtoistyöstä tai armeijasta. Varsinkin ohjelmointityössä tätä itseohjautuvuutta käytetään laajasti Agilen toimintamallin perustyötapana: kerrotaan mitä ohjelman pitäisi tehdä ja ohjelmoijilla on vapaus toteuttaa toiminnallisuus itse parhaaksi katsomallaan tavalla.

Havaintoni käytännön johtamistyöstä itseohjautuvuuden parissa sekä esimerkiksi Itseohjautuvuus-kirjan (toim. Frank Martela & Karoliina Jarenko, 2017)  hyvät kertomukset tukevat voimakkaasti ajatusta tavoitteen asettamisen ja  suunnan näyttäminen tärkeydestä itseohjautuvien ihmisten johtamisessa.

Johtajan keskeisin tehtävä missä tahansa organisaatiossa on näyttää suuntaa organisaatiolle – tuolla on maali, tulevaisuus,  ja tuonne päin pitää mennä. Johtajan on luonnollisesti suunnan lisäksi piirrettävä ja määritettävä maali tai tavoite, jota kohti jokainen henkilö sekä tiimi kulkee. Johtajan tehtäviin kuuluun niin ikään myös ottaa kantaa tapaan kulkea eli kertoa, mikä on haluttua tekemistä, mitä valintoja pitää tehdä ja mitä ei haluta tehtävän.

Itseohjautuvan organisaation tapauksessa nämä perusajatukset pätevät, mutta niitä on hyvä tarkastella mielestäni hiukan eri tavoin. Itseohjautuvassa organisaatiossa luotetaan toisiin ihmisiin, heidän kykyihinsä ja näkemykseen. Jokainen osaa oman alueensa hyvin, paremmin kuin toiset kauempana olevat. Erityisesti johtajan pitää osata antaa tilaa käytännön tekemisessä oleville ihmisille ratkoa asioita parhaalla mahdollisella tavalla. Viisaus ei itseohjautuvassa organisaatiossa asu enää johdossa vaan kentällä jokaisessa organisaation ihmisessä. Johtaja ei voi tietää eikä sanella lähtökohtaisesti mitään itseohjautuvassa organisaatiossa. Mutta samaan aikaan jokainen meistä on ihminen ja nauttii siitä, kun työllä on selkeä tavoite ja liikkeellä on yli päivien, viikkojen ja kuukausien ulottuva suunta. Miten tämä kentällä oleva itseohjautuva viisaus ja tavoiteasetanta sovitetaan yhteen itseohjautuvissa organisaatioissa?

Vastauksia tähän mielestäni välillä varsin kiperään kysymykseen on varmasti monia. Kuten liikkeenjohdon kirjallisuudessa on jo vuosikymmeniä todettu, yhdessä tekeminen on varmasti hyvästä tässäkin asiassa.

Mutta silti johtajalle saattaa helposti tulla hämmentäviä tilanteita, milloin saa sanoa ja “määrätä”, milloin pitää antaa itseohjautuvien osaajien itse keksiä ja löytää?

Itse ajattelen tästä siten, että johtajan on autettava abstraktin tason tavoitteen hahmottamisessa, näytettävä nimen omaan suuntaa kohti isompaa tavoitetta. Ja aina välillä johtajan on rohjettava niputtaa rönsyävänkin keskustelun päätteeksi tavoite selkeäksi ja näytettävä joukoille suuntaa. Johtaja voi myös tällaisissa tilanteissa yrittää opettaa muille tavoitteen hahmottamista ja suunnan pitämistä mielessä.

Itseohjautuvaan toimintaan on mielestäni myös sisäänrakennettu kokeileminen ja erehtymisen salliminen. Johtajakin voi hyvin tukeutua tähän ja kokeilla välillä erilaisia lähestymisiä tavoitteen määrittämiseen ja suunnan näyttämiseen. Varmasti on hyvä kertoa itseohjauvuuden avoimeen henkeen kuuluen, että hei nyt ajattelin kokeilla tällaista, jotta toiminta on johdonmukaista ja itseohjautuvuus ei kärsi turhaan kolhuja.

Kun seuraavan kerran mietit vaikkapa itseohjautuvan tiimin toimivuutta ja aikaansaannoksia, esitä rohkeasti kysymys itsellesi ja tiimille – onko tavoite selvä ja tiedättekö mihin suuntaan olette menossa?